Taiteilijana sitä törmää kuukausittain jos jonkinlaisiin kysymyksiin. Minua ei juurikaan elämä vituttele, tai en hermostu (mielluummin vain naureskelen menemään), mutta joidenkin näiden kysymysten kuuleminen kyllä nostaa joka kerta karvat pystyyn- ja kyllä- vituttaa. Mahtavaa jakaa nämä, vaikka osan ajattelukin lievästi sanottuna ottaa pannuun. Mutta eipä siinä. Ei oteta niin vakavasti.

Kysymys 1.

Hei, teetkö keikkaa ilmaiseksi?

Ei prkl, että tämä kysymys on sapettanut! Kysynpä vaan: leikkaako parturi sinun hiukset ilmaiseksi? Menetkö elokuviin ja kysyt: ”Anteeksi, pääsisinkö ilmaiseksi?” Menetkö leipomoon ja sanot, että aika kallista, saisiko tuon ruisleivän ja nuo viisi munkkia ilmaseksi? Että siitä voi purra ja miettiä minun vastausta. Soita ja kysy, jos ei selvinnyt vastauksesta. (Nykyään ONNEKSI en enää kuule tätä kysymystä, mutta alottaessa kyllä! ELI TSEMPPIÄ ALOTTELEVAT TAITEILIJAT, JOS KUULETTE TÄTÄ, KYLLÄ SE JOSKUS LOPPUU, ehkä)

Kysymys 2.

Niin sinäpä olet vissiin lomalla taas?

Siis mitä? MITEN TAITEILIJA JA KOKOAIKAINEN LOMALLAOLO LIITTYVÄT TOISIINSA? On helvetin surullista, että taiteilijuuteen liittyy edelleen niin paljon negatiivisvivahteisia ajatuksia ja mielikuvia. Aina joutuu selittelemään ja selvittämään, että tekee koko ajan töitä.

Aiemmin, kun kokemusta ja cv:tä ei vielä ollut karttunut eikä sen vuoksi apurahojakaan juuri herunut (apuraha- siinä muuten naurettava nimitys työskentelyrahalla, ELI PALKALLE) tein koko ajan taidetta ilman palkkaa,  joskus työttömyysturvalla (silloin summa oli n. 450e kk): esityksen tekeminen vaatii about 3kk tiivistä työtä, niin siinäpä vasta loma, tai siis työttömän arki, tai siis palkka kuukaudessa. Nimim. Työtön lomailija

Kysymys 3.

Ai, sait apurahaa 8000euroa!! Mitä sinä teet nuin isolla summalla??

Siis mitä? Tämä kysymys pöyristytti: kyseessä on NELJÄN KUUKAUDEN työskentelyraha, eli 2000 euron kuukausipalkka (hauskaa sinänsä, koska tämän kysyjällä palkka oli varmaan sen 4000e/kk), josta maksetaan vielä MYEL-vakuutus (on about 1000 euroa tuosta 8000 eurosta). Parhaimmillaan sitä tekee töitä sen 10h maanantaista sunnuntaihin. Paljon se tuntipalkka silloin on? Laskepa, ja kerro minullekin. Sehän on niin suuri summa, että ihan puistattaa.

Ja vastakysymys: Mitä Sinä teet palkallasi? Niin ostat ruokaa, maksat laskut, talon jne. Kyllä ihan samoja asioita maksaa myös tämä eriskummallinen luonnonoikku, taiteilija. Meilläkin on suu, jolla syödään.

Kysymys 4.

Ai sait apurahan. Mitä töitä sinä sitten teet, siis niinkuin oikeita töitä?

Siis, nyt en ymmärtänyt. Anteeksi, toistatko kysymyksen.”Ai sait apurahan. Mitä töitä sinä sitten teet, siis niinkuin oikeita töitä?”

Herra auttakoon! Tai Wikipedia. Työn määritelmä Wikipediassa: Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjännitteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö). Näin. Taidetyö= ansiotyö. Toki se on usein helvetin mukavaa työtä (jos se kiikastaa), mutta tiesitkö, että työ voi olla pirun mukavaakin.

Ja vielä: apurahalla tehdään normaalisti töitä- se on palkallista työtä, jossa palkkana vain on saatu työskentelyraha (=apuraha), ei perseen venyttelyä. Apurahan kanssa ei useimmiten saa edes tehdä muuta työtä, koska apuraha on palkka niille kuukausille, joille se on myönnetty (poikkeuksia on, mutta saahan ”normaali”töidenkin lisäksi tehdä muuta työtä, DAA- miksi onkin merkillistä, että apurahatyön lisäksi ei aina saa tehdä muuta työtä..Mutta se onkin toinen kirjoitus). 

Kysymys 5. (tämä on vain niin sympaattinen ja hymyilyttää joka kerta, että pistettävä loppuun, ettei touhu mene liian vakavaksi, hyi vakavuus!)

”Ai teet varjoteatteria, niin eli lapsille, niinkuin käsihommia, näitä” (ja kysyjä useimmiten näyttää käsillä tehtävää haukkuvaa koiraa)

Itse asiassa tällä hetkellä teen töitä nuorten ja aikuisten parissa. Ja myönnän: en etes osaa tehdä käsivarjoja. Niin mitä minä sitten teen? No jotain selviää mm. videolta, jossa työstän varjointroa Kotiteollisuudelle. Katopa se 😉

Lisää kysymyksiä? Antaa paukkua, minä vastaan paula.vilmi@gmail.com

Valkoinen kangas. Kankaan takaa näkyy mustavalkoisia, pieniä varjoja. Esiintyjä on piilossa kankaan takana. Katsojina istuu lapsia. = Varjoteatteri

Kylläpä kyllä, tämä on hyvin tavanomainen käsitys ihmisillä varjoteatterista Suomessa. Tässä blogikirjoituksessa rikon nuo suppeat käsitykset, joihin törmään harva se hetki, ja lataan pöytään (kenties) jotain uutta, mikä toivottavasti muuttaa Sinunkin käsityksiäsi varjoteatterista ja sen äärettömistä mahdollisuuksista <3

1.”Varjoteatteri on vain lapsille”

Tähän minulla on kaksi sanaa: Ei ole

Opetin varjoteatteria lapsille 10 vuotta, koska varjokurssien ja – esitysten markkinointi nuorille ja aikuisille oli tuolloin mahdotonta, töitä ei siis yksinkertaisesti saanut. Viitisen vuotta sitten päätin, että aika on kypsä ja aloin suhteellisen tunteella survomaan itseäni nuorten varjo- opettajaksi. Kova työ tuotti kuin tuottikin tulosta ja tällä hetkellä opetan pääasiassa nuoria.

Sooloesityksissä minulla on taasen Pinnan alla- esitys, mikä on suunnattu vain aikuisille, se ei missään tapauksessa ole lapsille. Olen joutunut käännyttämään Pinnan alla- esityksestä lapsiperheitä pois ovelta, koska jos nukke- tai varjoteatteri mainitaan esityksen markkinoinnissa, monet ajattelevat automaattisesti, että esitys on lapsille. Mutta EI OLE.

2. ”Varjoteatterissa varjot tehdään käsillä”

Perhana. En osaa tehdä käsivarjoja 😀 Olen ollut kerran mukana varjoesityksessä, jossa tein käsillä joutsenen. Siinäpä se, eli vastaus: ei tehdä aina. Tämä on vain yksi tyyli tehdä varjoteatteria, joka vaatii myös hyvin paljon harjoittelua ja paneutumista, kuten omakin tyylini. Tämän vuoksi en ole asiaan paneutunut.

Minua henkilökohtaisesti kiehtoo myös enemmän rakentaminen, ihmisnäyttelijän/esiintyjän yhdistäminen rakennettuihin varjohahmoihin sekä uuden kehittäminen, joten käsin toteutettu varjoteatteri jääköön muiden haltuun. Mahtava tyyli siis sekin, kun sen osaa!!

Käytän kyllä käsiäni osana hahmoja, mutta en tee käsillä hahmoja.

3. ”Varjoteatteri tehdään kankaan takaa”

Kyllä perinteisesti. Minä rakastuin siis varjoteatteriin vuonna 2007, mutta näyttelijätaustaisena minulla oli sanotaanko aika kova himo näkyviin kankaan eteen. Niinpä käänsin varjoteatterin perinteisestä poiketen niin, että teen varjot kankaan edessä, yleisön puolella.

Yleisö näkee varjojen ja varjohahmojen lisäksi siis myös minut. Joskus toimin näyttelijänä (kuten esimerkiksi sooloesityksissäni), joskus toimitan taasen enemmän esiintyjän osaa käyttäen itseäni yhtenä osana varjojen maailmaa. Erona, että näyttelijänä näyttelen puhtaammin roolia, esiintyjä esiinnyn ilman varsinaista roolia.

Palaute tyylistä on ollut ihanaa: kun varjojen lisäksi voi nähdä minut esiintyjänä sekä kaikki varjorakennelmat, joista varjot syntyvät katsojat löytävät esityksistä paljon erilaisia tasoja.

3. ”Varjoteatterissa varjot ovat mustavalkoisia”

Tämä on jännä oletus itselle, koska olen aina tehnyt värillisiä varjoja. Jo vuonna 2007, kun aloin tutustumaan varjomeininkeihin, oli selvää, että varjoihin oli saatava myös värejä. Kokeilujen kautta löysin oman tavan värien toteuttamiseen.

Rakennan siis sekä mustavalkoisia että värillisiä varjohahmoja. Jokaisen rakenteilla olevan varjohahmon kohdalla mietin, onko hahmo mustavalkoinen vai värillinen ja miksi, samoin teen esitystä valmistaessa: mitä värit merkitsevät, miksi niitä on jossain kohtauksessa ja jossain kohtauksessa ei. Tähän taas vaikuttavan muun muassa tunteet, joita varjoilla haluan kulloinkin ilmaista.

5. ”Varjoteatterissa varjot ovat pieniä”

Olen nähnyt paljon varjoteatteria, jossa varjot tosiaan ovat pieniä. Eli varjohahmoista (perinteinen sana muuten on Suomessa varjonukke, mutta minusta se kaventaa *varjohahmon kuvaa- lue enemmän alta) luodaan valolla sen kokoinen kuva kuin minkä kokoinen itse rakennettu varjohahmokin on.

Minua kuitenkin (ehkä eniten) kiehtoi juuri skaaloilla leikittely. Niinpä aloin harjoittelemaan valon ja varjon käyttäytymistä suurissa tiloissa: miten saada 20senttisestä varjohahmosta 2metrinen.

Ja jos varjohahmosta haluaa kymmenmetrisen varjokuvan, on se otettava huomioon jo hahmoa rakentaessa: ihan perusvarjohahmo ei tässä kohtaa enää nimittäin toimi täysin. Mutta mahdollista siis sekin!

*Varjohahmo (tai ”varjonukke”) on englanniksi shadow puppet eli EI shadow doll: doll on nukke, jolla leikitään ja puppet on teatterissa käytettävä nukke (huomaa Suomen kieli nukke-nukke, vaikka tarkoitus on aivan eri).

Tämä on minusta yksi asia Suomessa, mikä jo osaltaan kertoo siitä, että varjoteatteri (usein kuulen puhuttavan myös varjonukketeatterista) tai ylipäänsä nukketeatteri yhdistetään useimmiten lapsiin. Lapset leikkivät nukeilla, nuket ovat osa erityisesti lapsuutta ja lasten maailmaa.

Kysseessä on kuitenkin teatterissa ja taiteessa käytettävä ”asia”, joka kuuluu kaikille. Tästä syystä olen ottanut käyttööni varjohahmo- termin.

Toivon tämänkin osaltaan laajentavan ihmisten mielikuvia ja näkemyksiä varjoteatterista Suomessa <3

Oli vuosi 2021, kun Sinkkosen Jari, Kotiteollisuuden rumpali, kysäisi ohjaisinko heille musiikkivideon Äiti Kuolema- biisiin. Jahas, jahas ja huhuh. Sanoin, että mietin tovin.

Niinpä niin, hulluutta edes miettiä suostuuko, mutta minua alkoi pohdituttaa, miten musiikkivideon ohjaus mahtaa luonnistua, koska se on aikalailla täysin eri asia kuin teatteriohjaus, mitä olen tehnyt.  Ja jos totta puhun, tulipa melkonen rampikuumekin..

Mutta koska en osaa sanoa ei ja koska minusta pitää aina mahdollisuuden tultua hypätä ns. kylmään veteen  ja kokeilla rohkeasti uusia juttuja (miten muuten oppii?), jotenka pari viikkoa tuumittuani vastasin myöntävästi.

Kuhmon korvessa kuvausmeiningeissä. Tupakkatauko.

Äiti Kuolemaa vaatekomerossa

Kun sain Äiti Kuolemasta ensimmäisen raakaversion kuunneltavakseni, piilouduin komeroon (minne lapsenakin piilouduin)ja siellä pimeässä tuhrustin itkua ja kuuntelin biisiä putkeen ehkä sata kertaa. Itkin ja ideoin. Aikamoinen aloitus tälle matkalle.

Roskalavoilta löytynyt. Viena Repo, kuhmolaisversio Jouni Hynysestä 😀 Ihana tapaus

Roskalavalla Kuhmon Jouni Hynystä etsimässä

Sain vinkin miehestä, joka voisi sopia videolle. Hän asui (sopivasti) kuulemma Kuhmossa. Menin käymään Kuhmossa ja ehdotin tapaamista. Mies pyysi, että näemme läheisillä roskalavoille, kun hän voisi samalla käydä dyykkaamassa- ihan mahtava meininki! Roskalavoille siis! Esittelin ihteni ja kerroin etsiväni sopivaa ukkoa Kotiteollisuuden musiikkivideolle. Mies totesi: ”Jaa en ou koskaan kuullut niijen musiikkia” Mies vei heti sydämeni- eikun videolle! Eikä hän muuten koko kuvausjakson aikanakaan kuunnellut Kotieollisuutta, ei edes Äiti Kuolema- biisiä.

Renttoilluu Kuhmon mahtavilla vesillä kuvauksien välissä.

Tervetulloo susirajalle, Sinkkosen Jari

Video kuvattiin, totta kai, Kuhmon korvessa. Hetimiten, kun sain työn minulle tuli aate, että video on kuvattava minun lapsuuden maisemissa Kuhmossa, ja yli 200 vuotta vanhassa aitassa, joka henkii syvää tunnelmaa, elämää ja kuolemaa (ja onpa tuossa tönössä Pentti Saarikoskikin vietänyt muinoin taiteilijaelämää- aikamoista).

Kotiteollisuuden Sinkkosen Jari passitettiin Kuhmoon ”katsomaan minun perään”, että homma toimii.  Jari päätti saapua julkisille. Sinkkosen bussi oli kiertänyt kaikki mutkaisimmat hiekkatiet, peräkylät ja perukat. Kirsikkana kakun päällä oli oksentava lapsi, jonka takia bussi oli seisonut KAUAN jossain jumalan selän takana. Aika monta tuntia myöhässä ja suht suuri kyrpä otsassa Sinkkonen saapui vihdoin perille.

Päivät sumussa, illat tumussa

Kuvauspäivät vilahti (taide)sumussa (taitteilijat tietänevät tuon sumun, sinne uppoaa helposti päiviksi), kun yritin ratkoa eteen tulevia ongelmia ja pitää homman hanskassa (hanska tosin oli täysin kadoksissa välillä). Illat ja yöt meni, tottakai, ukkojen kanssa veneillen & spekuloiden, ja aamulla taas videokamera ja aivot pyörimään. Kyllä Kuhmon akan aivoja vietiin van tulipahan tehtyä.

Kuvakaappaus videolta. Rakastan (ja kerään) pääkalloja ja luita- kuvassa  hirven kallo, jonka löysin Porvoon metsissä samoillessani. Kunnioitan luontoa suuresti: kallot ja luut ovat muistuttavat minua luonnon ja elämän kiertokulusta, elän, kuolen.

Alkon korkki erikoisen sukulaisen kätköistä

Olen jo vuosia hamstraillut esityksiini käytettyjä ja löydettyjä esineitä. Vanhoista esineistä vain huokuu tunnelmia, joita uusista ei voi koskaa huokua. Uskon myös, että katsoja tuntee sen, vaikka ei tiedä. Videonkin jokaisella esineellä on tarinansa- suurin osa niistä on kuulunut ihmisille, jotka eivät ole enää täällä.

”Paras kohta videolla on se, kun pääosan esittäjällä on nenässä Alkon korkki” Kommentoi yksi tyyppi videota. Niin minustakin. Ja se oli ensimmäinen visuaalinen kuva, mikä pamahti päähäni, kun kuuntelin rallin.

Alkon korki löytyi vuosia sitten minun suvun metsästä- sinne sen oli kuulemma jemmannut muinoin ”hieman hullu” sukulaismies, joka myöhemmin hukkui läheiseen koskeen.

Kuolema ja ultimaattinen rauha

Kuolema on kiehtonut minua pitkään, niin taitelijana kuin muutenkin. Siksi Äiti Kuoleman ohjaaminen inspiroi kovasti, mutta oli totta kai myös äärettömän vaikeaa juurikin aiheen vuoksi. Käsikirjoittamisen aikana menetin myös ihmisen, mikä tietysti vaikutti videon toteutukseen paljon.

 Minulla kuoleman kohtaamiseen liittyy ääretöntä surua, tyhjyyttä ja pistoa rinnassa, haikeutta, yksinäisyyttä, lopullisuuden tunnetta. Mutta kuitenkin samalla sitä tuntee jotain ultimaatista rauhaa, mitä ei voi sanoin kuvailla.

Kuvakaappaus videolta. Varjojakin videolla vilahtelee. Kuinkas muuten

Kun tajuaa kuolevansa, herää eloon

Kuoleeko mies lopussa ja tuntee tuon ultimaattisen rauhan alasti suolla tarpoessaan? Vai kokeeko hän vain heräämisen kuolevaisuudestaan? Oletko sinä kokenut tuon ”heräämisen”- sen hetken, että tajuat kuolevasi joskus?

Enkä tietenkään tarkoita perustietoa, että ihminen syntyy ja ihminen kuolee, vaan syvempää olotilaa, kun yhtäkkiä vain tajuaa 150% kuolevaisuutensa? Itse koin sen noin 20 vuotta sitten yöllä vessareissulla. Pöntölle istahtaessa mieleen äjähti ajatus, että minä kuolen. Ja Taas sitä menttiin: siinä itkeä tuhrustin ehkä minuutteja, ehkä tunteja- ei mitään hajua- mutta joka tapauksessa tuo hetki muutti minussa jotain. Jotenkin heräsin.

Kuolemasta pitäisi puhua rohkeammin ja enemmän. Jotenkin kuolema tuntuu välillä tabulta nykyajan maailmassa. Miksi? Kuolema kuitenkin on osa tätä suurta kiertokulkua.