Pahvinaamari – omakuvia menneisyydestä

1.- 30.11.2025 Kemijärven Kulttuurikeskus

Koin lapsena koulukiusaamista. Kiusaamisesta selviäminen voimisti ja vahvisti, mutta vuosikaudet jälkeenpäin tuntui, että sitä kantoi jonkunsortin panssaria, naamiota ja naamaria, jonka suojassa oli helpompi olla. Koettu kiusaaminen loi tukevan kasvualustan myös paniikkikohtauksille, paniikkihäiriölle, masennukselle, ahdistukselle ja burn outille, jotka vuonna 2013 räjähtivät ilmoille melkoisella voimalla. Viimeiset kokemusten kurarippeet ovat karisseet minusta vihdoin parin viimeisen vuoden aikana ja kaikesta selvinneenä seison nyt tässä, vahvana ja voimakkaana itsenäni, täysin ilman naamiota tai naamaria.

Ja tiedän, että en ollut hullu tai mielenvikainen – mitä muiden suhtautumisesta liian usein tunsi – olin vain täysin rikki.

Näyttelyn kautta haluan kasvattaa ymmärrystä mielenterveyden ongelmia ja haasteita kohtaan: tämä maailma on synkkä ja epätodellinen, mutta täysin todellinen hyvin monille nuorille Suomessa. Ei ummisteta silmiämme siltä vaan avataan ne, ollaan läsnä, ymmärretään

Omien kokemusten lisäksi näyttelyyn on kerätty tietoa aiheeseen liittyen nuorilta ympäri Suomen. Kerätty materiaali näkyy näyttelyssä niin teosten toteutuksessa kuin tekstienkin muodossa. Kaikki näyttelyn varjoteokset on rakennettu pahvista, lisäksi teoksissa on käytetty kierrätysmuovia sekä aitoa ihmisen hiusta.

Ensimmäiset muistot. Hetket koulun pihalla, hetket omassa majassa, hetket kirjan sivujen äärellä – maailmoissa, joissa saattoi hetkittäin olla jotakin muutakin kuin yksin. Yksin pöydän alla.  Pelko siitä, että on näkymätön. Pelko siitä, ettei kukaan tunne minua tai haluakaan tuntea. Pelko puhua. Tulla näkyväksi. Nähdyksi. Kokonaiseksi. Pelko olla oma itsensä. 

Kirjoittajana n. 20- vuotias nuori